Pyhän äitimme Maria Egyptiläisen elämä

(Pyhän Andreas Kreetalaisen suuresta kanonista, Pyhän kolminaisuuden luostari, Jordanville, NY, USA)

"Kuninkaan salaisuuksia ei pidä paljastaa, mutta Jumalan teot tulee tuoda kiittäen julki " (Tobit, 12:7). Näin sanoi Tobitille arkkienkeli Rafael parannettuaan ihmeellisellä tavalla hänen sokeutensa. Todellisuudessa kuninkaan salaisuuden paljastaminen on vaarallista ja hirvittävän uhkarohkeaa, mutta Jumalan teoista vaikeneminen on suuri menetys sielulle. Ja minä (sanoo Pyhä Sofronios) kirjoittaessani Pyhän Maria Egyptiläisen elämästä pelkään vaikenevani Jumalan teoista ja peittäväni ne hiljaisuudella. Muistaessani onnettomuutta, joka uhkasi palvelijaa joka kätki Jumalan antaman leiviskän maahan (Matteus 25: 18-25), tunnen velvollisuudekseni kertoa kuulemani pyhän tarinan. Ja älköön kukaan ajatelko (jatkaa Pyhä Sofronios), että julkeaisin vääristellä totuutta tai epäillä tätä suurta ihmettä – varjelkoon minua koskaan valehtelemasta pyhistä asioista! Ja jos on ihmisiä, jotka luettuaan tämän selonteon eivät sitä usko, armahtakoon Jumala heitä, koska pohtiessaan ihmisluonnon heikkoutta he pitävät mahdottomina näitä ihmeellisiä asioita, joihin pyhät ihmiset ovat kyenneet. Mutta nyt on aloitettava tämä mitä hämmästyttävin kertomus, joka on tapahtunut meidän sukupolvemme aikana.

Eräässä Palestiinan luostarissa oli muuan vanhus, pyhän elämän ja sanan julistaja, joka oli lapsuudesta asti kasvatettu luostaritapojen mukaan. Tämän vanhuksen nimi oli Sosima. Hän oli valinnut askeetikon tien ja noudatti kaikessa opettajilta saamiaan hengellisen työn sääntöjä, ja itsekin hän oli paljon niihin lisännyt ponnistellessaan lihansa alistamiseksi hengen tahtoon. Eikä hän ollut pyrkimyksessään epäonnistunut. Hän oli niin tunnettu henkisestä elämästään, että monet tulivat hänen luokseen läheisistä luostareista, ja jotkut jopa kaukaa. Kaikesta tästä huolimatta hän ei koskaan lakannut tutkimasta pyhiä kirjoituksia. Levätessään, seistessään, työskennellessään tai syödessään (jos hänen näykkimiään tähteitä nyt ruoaksi voi sanoa), hänellä lakkaamatta ja alinomaa oli yksi tavoite: ylistää aina Jumalaa ja harjoittaa pyhien kirjoitusten opetuksia. Sosimalla oli tapana kertoa, miten hänet, heti tultuaan äitinsä rinnoilta vieroitetuksi, luovutettiin luostariin, missä hän kävi läpi askeetikon koulutustaan kunnes täytti 53 vuotta. Sen jälkeen häntä alkoi piinata ajatus, että hän oli kaikessa täydellinen eikä tarvinnut kenenkään neuvoja, ja hän sanoi mielessään. "Onko maan päällä munkkia, josta olisi minulle hyötyä ja joka osoittaisi minulle sellaista asketismia, jota en ole vielä täyttänyt. Löytyykö autiomaasta ihmistä, joka on minua edistyneempi?"

Näin vanhus ajatteli, kun äkkiä enkeli ilmestyi hänelle ja sanoi: "Sosima, uljaasti olet kamppaillut, niin paljon kuin ihmisen vallassa on, uljaasti olet kulkenut askeetikon tietä. Mutta yksikään ihminen ei ole saavuttanut täydellisyyttä. Edessäsi on tuntemattomia taisteluita, paljon suurempia kuin ne, joista olet jo suoriutunut. Jotta saisit tietää, kuinka monet muut polut johtavat pelastukseen, jätä synnyinmaasi kuten maineikas patriarkka Abraham ja mene luostariin Jordanvirran rannalle."

Sosima teki kuten hänelle oli sanottu, hän lähti luostarista, jossa oli elänyt lapsuudestaan asti, ja meni Jordanvirralle. Viimein hän tuli yhteisöön, johon Jumala oli hänet lähettänyt. Kolkutettuaan luostarin ovelle hän kertoi portinvartijalle kuka hän oli, ja portinvartija ilmoitti apotille. Päästyään apotin puheille Sosima luostaritapojen mukaan heittäytyi maahan ja rukoili. Nähtyään että hän oli munkki, apotti kysyi: "Mistä tulet veli, ja miksi olet tullut meidän köyhien vanhojen miesten luokse?"

Sosima vastasi: "Ei ole mitään aihetta puhua siitä, mistä olen tullut, mutta olen tullut, isä, etsimään parannusta sielulleni, sillä olen kuullut paljon hyvää kyvystänne johtaa sieluja Jumalan luokse."

"Veli", apotti sanoi hänelle, "vain Jumala voi parantaa sielun heikkouden. Opettakoon hän sinulle ja meille pyhiä tapojaan ja ohjatkoon meitä. Mutta koska Kristuksen rakkaus on tuonut sinut meidän köyhien vanhusten luokse, niin pysy kanssamme, jos olet siinä tarkoituksessa tullut. Hyvä Paimen, joka uhrasi henkensä meidän pelastuksemme tähden, täyttäköön meidät Pyhän Hengen armolla."

Tämän jälkeen Sosima kumarsi apotille, pyysi hänen rukoustaan ja siunaustaan ja jäi luostariin. Siellä hän näki munkkien harjaantuneen sekä työhön että Jumalan meditaatioon, täynnä sielun hehkua, työskennellen Jumalalle. He lauloivat lakkaamatta, he jatkoivat rukoilua koko yön, työ oli aina heidän käsissään ja psalmit heidän huulillaan. Koskaan heidän kesken ei kuulunut joutavaa sanaa, he eivät tienneet mitään maallisen omaisuuden hankkimisesta tai maailman huolista. Mutta heillä oli yksi halu – tulla lihassa ruumiiden kaltaisiksi. Heidän vakituinen ruokansa oli Jumalan sana, ja he ylläpitivät kehojaan vedellä ja leivällä, sen verran kuin heidän rakkautensa Jumalaan heille salli. Tämän nähtyään Sosima tunsi mielensä vahvistuneeksi ja valmiiksi kamppailuun, joka hänen edessään oli.

Monia päiviä kului ja lähestyi aika, jolloin kaikki kristityt paastosivat ja valmistautuivat kunnioittamaan Kristuksen pyhää kärsimystä ja ylösnousemusta. Luostarin portit pidettiin lukittuina ja ne avattiin vain, jos joku yhteisöstä lähetettiin toimittamaan jotain asiaa. Paikka oli autiomaassa, ihmisiä ei siellä käynyt eikä siitä edes tiedetty.

Luostarissa oli vakiintunut tapa, jonka tähden Jumala oli johdattanut Sosiman sinne. Suuren paaston alussa (sovintosunnuntaina) pappi toimitti pyhän liturgian ja kaikki jakoivat Kristuksen pyhän ruumiin ja veren. Liturgian jälkeen he menivät ruokasaliin ja söivät hieman paastonajan ruokaa.

Sitten kaikki kokoontuivat kirkkoon ja rukoilivat hartaasti maahan langeten, munkit syleilivät toisiaan ja pyysivät anteeksiantoa. Ja jokainen kumartui apotin eteen ja pyysi hänen siunaustaan ja rukouksiaan edessä olevaan kamppailuun. Tämän jälkeen luostarin portit avattiin, ja aloittaen psalmin: "Herra on minun valkeuteni ja autuuteni: ketä minä pelkään! Herra on minun elämäni turva: ketä minä vapisen!" (Psalmi 26:1 [27:1]) ja laulaen sen loppuun asti kaikki menivät autiomaahan ja ylittivät Jordanvirran. Vain yksi tai kaksi veljeä jäi luostariin, ei suojelemaan omaisuutta (sillä siellä ei ollut mitään ryövättävää) vaan siksi, ettei kirkko jäisi ilman pyhiä toimituksia. Kukin otti mukaansa ruokatarvikkeita niin paljon kuin pystyi tai halusi, oman ruumiinsa tarpeiden mukaisesti: yksi otti vähän leipää, toinen muutamia viikunoita, joku taateleita tai vedessä liotettua vehnää. Eivätkä jotkut ottaneet muuta kuin oman riepuihin kiedotun ruumiinsa ja nauttivat ravinnokseen, kun luonto heidät siihen pakotti, autiomaasta löytyviä kasveja.

Jordanin ylitettyään he kaikki hajaantuivat laajalle eri suuntiin, ja tällainen oli heidän elämänsä sääntö, jota kaikki noudattivat: ei ollut sallittua puhua toisille eikä tietää, miten itse kukin eli ja paastosi. Jos he sattuivat näkemään toinen toisensa, he menivät muuanne, eläen yksin ja ylistäen jatkuvasti Jumalaa, ja syöden määrättyinä aikoina hyvin pienen määrän ruokaa. Tällä tavoin he viettivät koko paaston ajan, ja palasivat luostariin viikkoa ennen Kristuksen ylösnousemusta, palmusunnuntaina. Jokainen palasi omatunto työnsä todistajana eikä kukaan kysynyt toiselta, miten tämä oli viettänyt aikansa autiomaassa. Sellaiset olivat luostarin säännöt. Autiomaassa jokainen heistä kamppaili tuomarin – Jumalan – edessä eikä pyrkinyt miellyttämään ihmisiä ja paastoamaan kaikkien silmälläpidon alla. Sillä se mikä tehdään ihmisten vuoksi ylistyksen ja kunnian saavuttamiseksi, ei ole tekijälleen vain hyödytöntä mutta joskus syynä suureen rangaistukseen.

Sosima teki kuten muutkin. Ja hän meni kauas, kauas autiomaahan salaisena toiveenaan löytää isä, joka saattaisi elää siellä ja voisi tyydyttää hänen janonsa ja kaipauksensa. Ja hän vaelsi väsymättä, ikään kuin kiirehtien johonkin määrättyyn paikkaan. Hän oli kulkenut jo 20 päivää ja kun kuudes tunti tuli, hän pysähtyi ja kääntyen kohti itää hän alkoi laulaa kuudetta hetkeä ja lausua tavanmukaisia rukouksia. Hänellä oli tapana keskeyttää matkansa tiettyinä vuorokauden hetkinä levätäkseen, laulaakseen psalmeja seisaallaan ja polvistuakseen rukoukseen.

Ja kun hän näin lauloi kääntämättä katsettaan taivaasta, hän yhtäkkiä huomasi oikealla puolella sitä mäenkumparetta, jolla hän seisoi, ihmistä muistuttavan hahmon. Ensin hän hämmentyi ja luuli näkevänsä paholaisen, ja aluksi alkoi jopa pelätä. Mutta suojattuaan itsensä ristinmerkillä ja karkotettuaan kaiken pelon hän käänsi katseensa siihen suuntaan ja toden totta hän näki jonkin hahmon liukuvan etelään päin. Se oli alaston, iho oli tumma kuin auringon kuumuuden polttama; tukka oli valkoinen kuin lampaanvilla, eikä pitkä, se ulottui juuri niskan alapuolelle. Sosima oli niin suunniltaan ilosta nähdessään ihmishahmon, että hän lähti juosten tavoittamaan sitä, mutta hahmo pakeni häntä. Hän seurasi. Lopulta, kun hän oli riittävän lähellä tullakseen kuulluksi, hän huusi: "Miksi pakenet vanhaa miestä ja synnintekijää? Todellisen Jumalan palvelija, odota minua, kuka tahansa oletkin, sanon sinulle Jumalan nimessä, Jumalan rakkauden tähden jonka vuoksi elät autiomaassa."

"Anna minulle anteeksi Jumalan tähden, mutta en voi kääntyä sinua kohti ja näyttää sinulle kasvojani, isä Sosima. Sillä olen nainen ja kuten näet alaston, ruumiini häpeä on paljaana. Mutta jos haluaisit täyttää syntisen naisen yhden toiveen, heitä minulle kaapusi niin että voin peittää ruumiini ja kääntyä puoleesi ja pyytää siunaustasi."

Nyt Sosiman valtasi kauhu, sillä hän kuuli naisen kutsuvan häntä nimeltä. Mutta hän tajusi, ettei tämä olisi kyennyt siihen, hänestä mitään tietämättä, ilman hengellisen ymmärryksen voimaa.

Hän teki heti niin kuin häneltä pyydettiin. Hän riisui vanhan repaleisen kaapunsa ja heitti sen naiselle kääntyen samalla poispäin. Nainen poimi sen ja pystyi peittämään ainakin osan kehostaan. Sitten hän kääntyi Sosimaa kohti ja sanoi: "Miksi halusit, isä Sosima, nähdä syntisen naisen? Mitä toivot kuulevasi tai näkeväsi, kun et ole kaihtanut tuollaisia ponnisteluja?"

Sosima heittäytyi tavan mukaan maahan ja pyysi hänen siunaustaan. Nainen kumartui samoin hänen edessään. Ja niin he olivat maahan painautuneina anoen siunausta toinen toiseltaan. Vain yhden sanan lausuivat molemmat: "Siunaa minut!"

Pitkän hetken kuluttua nainen sanoi Sosimalle: "Isä Sosima, sinun on soveliaampaa siunata minut ja rukoilla minun puolestani. Sinut on kohotettu pappissäätyyn ja monia vuosia olet seissyt pyhän alttarin edessä ja ojentanut Pyhien mysteerien uhrilahjan."

Tämä saattoi Sosiman vielä suuremman kauhun valtaan. Lopulta silmät kyynelissä hän sanoi naiselle: "Oi äiti, hengen täyttämä, elämäntapasi osoittaa selvästi, että elät Jumalan kanssa ja maailmalle olet kuollut. Sinulle suotu armo käy ilmi siitä, että olet kutsunut minua nimeltä ja tunnistanut minut papiksi, vaikka et ole koskaan aikaisemmin nähnyt minua. Armoa ei tunnisteta säätyarvon perusteella vaan hengen lahjoista, siksi Jumalan tähden suo minulle siunauksesi ja rukouksesi, sillä minä tarvitsen rukouksiasi."

Siten antaen myöten vanhuksen toiveelle nainen sanoi: "Siunattu on Jumala, joka huolehtii ihmisten ja heidän sielujensa pelastuksesta."

Sosima vastasi: "Aamen."

Ja molemmat nousivat seisaalleen. Sitten nainen kysyi vanhukselta: "Miksi olet tullut, Jumalan mies, minun luokseni joka olen niin syntinen? Miksi haluat tavata naisen, joka on alaston ja vailla kaikkea hyveellisyyttä. Tiedän silti yhden asian – Pyhän Hengen armo on tuonut sinut luokseni tekemään minulle palveluksen tässä ajassa. Kerro minulle, isä, miten kristityt kansat elävät? Entä hallitsijat? Miten kirkkoa johdetaan?"

Sosima sanoi: "Rukoustesi mukaisesti, äiti, Kristus on suonut pysyvän rauhan kaikille. Mutta täytä vanhan miehen arvoton pyyntö, ja rukoile koko maailman puolesta ja minun puolestani, joka olen synnintekijä, jottei vaellukseni autiomaassa olisi hyödytön."

Nainen vastasi: "Sinun, joka olet pappi, isä Sosima, sinun tulee rukoilla minun puolestani ja kaikkien – sillä se on sinun kutsumuksesi. Mutta koska meidän kaikkien on oltava kuuliaisia, teen mieluusti sen mitä pyydät."

Ja näin sanottuaan hän kääntyi itään, ja kohottaen katseensa kohti taivasta ja ojentaen kätensä hän alkoi rukoilla kuiskaten. Yksittäisiä sanoja ei voinut kuulla, joten Sosima ei ymmärtänyt mitään mitä hän sanoi rukouksissaan. Sosima seisoi sillä aikaa, sanojensa mukaan, kauttaaltaan vavisten ja katsoi maahan puhumatta sanaakaan. Ja hän vannoi, kutsuen Jumalaa todistajakseen, että kun hänestä lopulta tuntui että naisen rukous kesti kovin pitkään, hän nosti katseensa ja näki että nainen oli kohonnut kyynärän verran maasta ja seisoi rukoillen ilmassa. Kun hän näki tämän, vielä suurempi pelko valtasi hänet ja hän kaatui maahan itkien ja toistaen monta kertaa: "Jumala ole armollinen."

Ja hänen ollessaan maata vasten painautuneena häntä kiusasi ajatus: eikö tämä ole henkiolento, ja ehkä hänen rukouksensa on tekopyhyyttä. Mutta samassa hetkessä nainen kääntyi, auttoi vanhuksen ylös maasta ja sanoi: "Miksi ajatus hämmentää sinua, isä, ja kiusaa sinua minun suhteeni, ikään kuin minä olisin henkiolento ja hurskastelija rukouksessa? Tiedä, pyhä isä, että minä olen vain syntinen nainen, vaikka minua suojaakin pyhä kaste. Enkä minä ole henkiolento, vaan maata ja tuhkaa, ja lihaa yksinomaan."

Ja näin sanottuaan hän suojasi itsensä tekemällä ristinmerkin otsalleen, silmilleen, suulleen ja rinnalleen, sanoen: "Suojelkoon Jumala meitä pahalta hengeltä ja hänen juoniltaan, sillä raivoisa on hänen taistelunsa meitä vastaan."

Kuultuaan ja nähtyään tämän vanhus vaipui maahan ja syleillen hänen jalkojaan sanoi kyyneleissään:

"Pyydän sinua, Kristuksen meidän Jumalamme nimeen, neitsyestä syntyneen, jonka tähden olet riisunut itsesi, jonka tähden olet näännyttänyt lihasi, älä salaa palvelijaltasi, kuka olet ja mistä ja miten olet tullut tähän autiomaahan. Kerro minulle kaikki, jotta Jumalan ihmeelliset teot tulisivat tunnetuiksi. Kätketty viisaus ja salattu aarre – mitä hyötyä niistä on? Kerro minulle kaikki, rukoilen sinua. Sillä et puhu turhamaisuudesta tai itseäsi korottaaksesi vaan paljastaaksesi minulle totuuden, arvottomalle syntiselle. Uskon Jumalaan, jonka tähden sinä elät ja jota sinä palvelet. Uskon että Hän johdatti minut tähän autiomaahan näyttääkseen minulle kilvoituksesi. Ei ole meidän vallassamme vastustaa Jumalan suunnitelmia. Ellei olisi Jumalan tahto, että sinut ja sinun elämäsi tunnettaisiin, hän ei olisi sallinut minun nähdä sinua eikä olisi vahvistanut minua tähän matkaan, minua joka en koskaan aikaisemmin rohjennut lähteä kammiostani."

Vielä paljon enemmän puhui isä Sosima. Mutta nainen nosti hänet ylös ja sanoi: "Minua hävettää, isä, kertoa sinulle paheellisesta elämästäni, anna minulle anteeksi Jumalan tähden! Mutta koska olet jo nähnyt alastoman ruumiini, asetan samalla tavoin paljaana eteesi tekoni, jotta tietäisit millä häpeällä ja siveettömyydellä sieluni on täytetty. En ole jättänyt maailmaa turhamaisuudesta, kuten ajattelit, sillä mitä ylpeilemistä minulla olisi – minulla joka olin paholaisen valittu lautta. Mutta kun aloitan kertomukseni, juokset pois luotani kuin käärmeen luota, sillä korvasi eivät kestä tekojeni riettautta. Mutta kerron sinulle kaiken mitään salaamatta, ensin vain anoen sinua rukoilemaan taukoamatta puolestani, niin että löytäisin armon tuomion päivänä."

Vanhus itki ja nainen aloitti kertomuksensa.

"Synnyinmaani, pyhä isä, oli Egypti. Vanhempieni vielä eläessä, ollessani kaksitoistavuotias, hylkäsin heidän rakkautensa ja lähdin Aleksandriaan. Minua hävettää palauttaa mieleeni, kuinka siellä ensin tuhosin neitsyyteni ja sitten hillittömästi ja kyltymättä antauduin aistillisuuden valtaan. On soveliaampaa puhua tästä lyhyesti, niin että vain tietäisit intohimoni ja irstailuni. Noin seitsemäntoista vuotta, anna se minulle anteeksi, elin sillä tavalla. Olin kuin liekki julkisissa orgioissa. Enkä tehnyt niin ansaitakseni rahaa – tässä kerron puhtaan totuuden. Usein, kun minulle haluttiin maksaa, kieltäydyin rahasta. Toimin niin saadakseni mahdollisimman monen miehen tavoittelemaan minua ja tein ilmaiseksi sitä, mikä tuotti minulle nautintoa. Älä kuvittele että olin rikas, ja että se olisi ollut syynä siihen, etten ottanut rahaa. Elin kerjäämällä, usein kehräämällä pellavaa, mutta minulla oli kyltymätön halu ja hillitsemätön intohimo maata saastassa. Sitä elämä minulle oli. Mitä tahansa luonnonvastaisuutta pidin elämänä.

Sillä tavalla elin. Sitten eräänä kesänä näin suuren joukon libyalaisia ja egyptiläisiä juoksevan kohti meren rantaa. Kysyin yhdeltä heistä: "Mihin näillä ihmisillä on kiire?" Hän vastasi: "He ovat kaikki lähdössä Jerusalemiin viettämään ristin ylentämisen juhlaa, joka on muutaman päivän kuluttua." Sanoin hänelle: "Ottavatko he minut mukaansa, jos haluan lähteä?" "Kukaan ei estä sinua, jos sinulla on rahaa maksaa matkasta ja ruoasta." Ja minä sanoin hänelle: "Totta puhuakseni minulla ei ole rahaa, eikä minulla ole ruokaa. Mutta menen heidän kanssaan ja nousen laivaan. Ja he ruokkivat minua, halusivat tai eivät. Minulla on vartalo – he saavat sen maksuna matkasta." Minut täytti äkkiä halu lähteä, isä, jotta saisin lisää rakastajia tyydyttämään himoni. Pyysin sinua, isä Sosima, ettet pakottaisi minua kertomaan häpeästäni. Jumala on todistajani, pelkään tahraavani sinut ja hengittämämme ilman sanoillani."

Sosima, itkien, vastasi hänelle: "Puhu, Jumalan tähden, äiti, puhu, älä katkaise tämän mieltä ylentävän tarinan lankaa."

Ja palaten kertomukseensa nainen jatkoi: "Tuo nuorukainen, kuullessaan häpeämättömät sanani, nauroi ja meni tiehensä. Minä taas heitin pois kehrävarteni, lähdin juoksemaan kohti merta siihen suuntaan, johon kaikki näyttivät olevan matkalla, ja nähtyäni joitakin nuoria miehiä seisoskelemassa rannalla, heitä oli ehkä kymmenen tai enemmän, liikkeissään täynnä valppautta ja elinvoimaa, päätin että he sopisivat tarkoituksiini (näytti siltä että jotkut heistä odottivat lisää matkustajia, kun taas toiset olivat poikenneet takaisin maihin). Häpeämättömästi, kuten aina, liityin joukkoon ja sanoin: "Viekää minut sinne minne olette menossa; ette tule pitämään minua tarpeettomana." Lisäsin vielä muutaman sanan ja sain kaikki nauramaan. Nähtyään häpeilemättömyyteni he ottivat epäröimättä minut mukaan alukseen. He joita oli odotettu, saapuivat myös, ja lähdimme heti purjehtimaan.

Miten selostaisin sinulle, mitä tämän jälkeen tapahtui? Kenen kieli voi kertoa, kenen korvat kuulla kaiken sen, mitä siinä laivassa tehtiin. Ja kaikkeen siihen minä usein pakotin nuo onnettomat nuorukaiset, jopa vastoin heidän omaa tahtoaan. Minua hämmästyttää, isä, miten meri sieti irstailumme, miten maa ei avannut kitaansa ja miten helvetti ei niellyt minua elävältä, kun olin kietonut verkkooni niin monta sielua. Mutta luulen että Jumala haki katumustani. Sillä Hän ei toivo synnintekijän kuolemaa vaan pitkämielisesti odottaa hänen paluutaan Hänen luokseen. Lopulta saavuimme Jerusalemiin. Vietin juhlaa edeltävät päivät kaupungissa jatkaen samanlaista elämää, ehkä vielä pahempaa. En ollut tyydyttynyt nuorukaisista, jotka olin merellä vietellyt ja jotka olivat auttaneet minut Jerusalemiin; myös monia muita – kaupungin asukkaita ja ulkomaalaisia – viettelin.

Ristin ylentämisen pyhä päivä koitti, ja vielä minä riensin ympäriinsä – nuorukaisia metsästäen. Aamun valjetessa näin että kaikki kiirehtivät kirkkoon, ja niin juoksin muiden mukaan. Kun pyhän ylentämisen hetki läheni, yritin päästä kirkkoon väenjoukossa, joka tungeksi mahtuakseen kirkon ovista. Olin lopulta työntynyt suurin vaikeuksin sisäänkäynnille, joka vei temppeliin missä elämää antavaa ristinpuuta näytettiin kansalle. Mutta kun astuin kynnykselle, jonka kaikki ylittivät, jokin voima pysäytti minut ja esti minua pääsemästä sisälle. Väkijoukko työnsi minut syrjään ja huomasin seisovani yksin pylväshallissa. Ajattelin että tämä johtui heikoista naisen ruumiinvoimistani ja lähdin taas tunkeutumaan väkijoukkoon yrittäen avata tietä kyynärpäilläni. Mutta turhaa oli kamppailuni. Jälleen jalkani polkivat kynnystä, jonka yli toiset astuivat kirkkoon ilman minkäänlaista estettä. Yksin minua ei kirkko näyttänyt hyväksyvän. Oli kuin siinä olisi seissyt sotilasosasto estämässä sisäänpääsyni. Jälleen kerran sama väkevä voima sulki minut ulkopuolelle ja jälleen seisoin pylväshallissa.

Kun olin toistanut yritykseni kolme tai neljä kertaa, tunsin itseni lopulta uupuneeksi, eikä minulla ollut enää voimia tuuppia ja tulla tuupituksi, joten astuin syrjään ja seisoin pylväshallin nurkassa. Ja vasta silloin, suurin vaikeuksin, minulle alkoi valjeta syy ja aloin ymmärtää, miksi minulta estettiin pääsy näkemään elämää antava risti. Pelastuksen sana kosketti hellävaroen sydäntäni ja paljasti minulle, että epäpuhdas elämäni sulki minulta sisäänpääsyn. Aloin itkeä ja vaikertaa ja lyödä rintaani, ja huokailla sydämeni syvyydestä. Ja niin seisoin itkien, kun näin yläpuolellani Jumalan pyhimmän Äidin ikonin. Ja kääntäen hänen puoleensa ruumiini ja sieluni silmät sanoin:

"Oi Neitsyt, Jumalan Äiti, joka lihaksi synnytit Jumalan maailmaan, tiedän, kuinka hyvin tiedänkään, ettei ole mikään kunnia tai ylistys sinulle, kun joku näin epäpuhdas ja turmeltunut kuin minä katson ylös kohti kuvaasi, oi Ainainen Neitsyt, joka pidit ruumiisi ja sielusi puhtaana. Oikeutetusti herätän vihaa ja inhoa neitseellisen puhtautesi edessä. Mutta olen kuullut, että Jumala joka syntyi sinusta, tuli ihmiseksi kutsuakseen syntisiä katumukseen. Auta siis minua, sillä minulle ei ole mitään muuta apua. Käske avaamaan minulle kirkon sisäänkäynti. Salli minun nähdä pyhä risti, jolla hän joka syntyi sinusta, kärsi lihassa ja jolle hän vuodatti pyhän verensä syntisten pelastukseksi, ja minun vuokseni, arvottoman joka olen. Ole luotettava todistajani poikasi edessä lupauksessani, etten koskaan enää tahraa ruumistani haureuden saastalla, vaan heti kun olen nähnyt ristinpuun, luovun maailmasta ja sen houkutuksista ja menen minne tahansa haluat minut johdattaa."

Näin puhuin ja ikään kuin saaden toivoa Jumalan Äidin lujasta uskosta ja tuntien luottamusta hänen armoonsa, lähdin paikalta jossa seisoin rukoilemassa. Ja liityin jälleen ihmisjoukkoon, joka oli työntymässä temppeliin. Eikä kukaan tuntunut estävän minua, kukaan ei sulkenut pääsyäni kirkkoon. Minut valtasi vavistus ja olin lähes houretilassa. Saavuttuani oville, joille en ollut päässyt aikaisemmin – ikään kuin sama voima, joka oli estänyt minua, olisi avannut minulle tien – astuin nyt sisään vaikeuksitta ja huomasin olevani pyhässä paikassa. Ja silloin näin elämää antavan ristin. Näin myös Jumalan mysteerit ja sen miten Jumala hyväksyy katumuksen. Heittäydyin lattialle ja rukoilin tuota pyhää maata ja suutelin sitä vavisten. Sitten tulin kirkosta ja menin hänen luokseen, joka oli luvannut olla turvani, paikalle jossa olin sinetöinyt valani. Ja polvistuen Neitsytäidin eteen puhuin hänelle tällaisia sanoja:

"Oi rakastava Valtiatar, olet näyttänyt minulle suuren rakkautesi kaikkia ihmisiä kohtaan. Kunnia olkoon Jumalalle, joka ottaa vastaan syntisten katumuksen sinun kauttasi. Mitä muuta voin palauttaa mieleeni tai sanoa, minä joka olen niin syntinen? Minun on tullut aika, oi Valtiatar, täyttää valani, jonka todistajana olit. Nyt johda minua kädestä pitkin katumuksen polkua."

Näin sanottuani kuulin äänen korkeuksista: "Jos ylität Jordanin, löydät suuren rauhan."

Kuullessani tämän äänen ja varmasti uskoen että se oli tarkoitettu minulle, huudahdin Jumalan Äidille: "Oi Neitsyt, Neitsyt, älä hylkää minua!"

Nämä sanat lausuttuani lähdin kirkon luota ja aloitin matkani. Kirkon lähellä muukalainen katsoi minua ja antoi minulle kolme kolikkoa sanoen: "Sisar, ota nämä."

Ja otettuani vastaan rahat, ostin kolme leipää ja otin ne mukaan matkalleni, siunattuna lahjana. Kysyin häneltä, joka myi leivän: "Mitä kautta pääsee Jordanille?" Minut neuvottiin kaupungin portille, joka avautui siihen suuntaan. Juosten eteenpäin sivuutin portit ja yhä itkien jatkoin matkaani. Tapaamiltani ihmisiltä kysyin tietä, ja käveltyäni koko päivän (luulen että näin ristin kirkossa kello yhdeksältä), saavuin lopulta auringonlaskun aikaan pyhän Johannes Kastajan kirkkoon, joka sijaitsi Jordanin varrella. Rukoiltuani temppelissä menin joelle ja huuhdoin kasvoni ja käteni sen pyhässä vedessä. Otin osaa Edelläkävijän kirkossa pyhiin ja elämää antaviin mysteereihin, ja söin puolikkaan yhdestä leivästäni. Sitten juotuani vähän Jordanin vettä, kävin pitkälleni ja vietin yön paljaalla maalla. Aamulla löysin pienen veneen ja menin joen yli toiselle rannalle. Rukoilin jälleen Valtiatartamme johdattamaan minut, minne halusi. Sitten tulin tähän autiomaahan ja siitä alkaen tähän päivään saakka olen vieraantunut kaikista, pysynyt poissa ihmisten luota ja paennut jokaista. Ja elän täällä pitäen kiinni Jumalastani, joka pelastaa kaikki Hänen puoleensa kääntyvät pelkuruudesta ja rajumyrskyistä."

Sosima kysyi häneltä: "Kuinka monta vuotta on kulunut siitä, kun aloitit elämän tässä autiomaassa?"

Hän vastasi: "Neljäkymmentäseitsemän vuotta on jo kulunut, luulisin, siitä kun lähdin pyhästä kaupungista."

Sosima kysyi: "Mutta mitä syötävää löydät?"

Nainen sanoi: "Minulla oli kaksi ja puoli leipää, kun ylitin Jordanin. Ne kuivuivat pian ja muuttuivat koviksi kuin kivi. Kun söin vähän kerrallaan, ne loppuivat muutamassa vuodessa."

Sosima kysyi: "Voiko olla mahdollista, että olet sairastumatta elänyt niin monta vuotta tällä tavoin, millään tavalla kärsimättä niin täydellisestä muutoksesta?"

Nainen vastasi: "Muistutat minua, Sosima, siitä mistä en uskalla puhua. Kun palautan mieleeni kaikki ne vaarat, jotka olen voittanut, ja kaikki väkivaltaiset ajatukset, jotka hämmensivät minua, pelkään taas että ne ottavat minut valtaansa."

Sosima sanoi: "Älä kätke minulta mitään; puhu minulle salaamatta mitään."

Ja nainen sanoi hänelle: "Usko minua, isä, seitsemäntoista vuotta vietin tässä autiomaassa taistellen villipetoja – mielettömiä haluja ja intohimoja vastaan. Kun aioin nauttia ruokaa, aloin katkerana muistella lihaa ja kalaa, jota minulla oli niin runsaasti Egyptissä. Olin katkera myös siitä, ettei minulla ollut viiniä, jota olin niin paljon rakastanut. Sillä join paljon viiniä maailmassa ollessani, kun täällä minulla ei ollut edes vettä. Tunsin polttavaa ja näännyttävää janoa. Minuun tuli myös mieletön himo riettaisiin lauluihin, mikä hämmensi minua suuresti ja houkutteli minua laulamaan saatanallisia viisuja, jotka olin kerran oppinut. Mutta kun sellaiset halut tulivat minuun, löin rintaani ja muistutin itseäni valasta, jonka olin tehnyt lähtiessäni autiomaahan. Palasin ajatuksissani Jumalan Äidin ikoniin, joka oli minut ottanut vastaan, ja häntä kutsuin rukouksessani. Anoin häntä karkottamaan ajatukset, joihin kurja sieluni oli nääntymässä. Ja itkettyäni pitkään ja lyötyäni rintaani näin lopulta valon, joka näytti loistavan joka suunnalta. Ja rajun myrskyn jälkeen laskeutui pysyvä rauha.

Entä miten voin kertoa ajatuksista, jotka viettelivät minua haureuteen, miten voin ilmaista ne sinulle, Isä? Tuli oli sytytetty kurjaan sydämeeni ja se näytti polttavan minut kokonaan ja herättävän minussa syleilyjen himon. Heti kun minulle tuli tämä kaipaus, heittäydyin maahan ja kastelin sen kyynelilläni, ikään kuin näkisin edessäni todistajani, joka oli ilmestynyt minulle tottelemattomuudessani ja joka tuntui uhkaavan rangaistuksella rikoksestani. Enkä noussut maasta (joskus olin maahan vaipuneena päivän ja yön) ennen kuin tyyni ja ihana valo laskeutui ja valaisi minut ja karkotti ajatukset, jotka olivat minut vallanneet. Mutta aina käänsin sieluni katseen Suojelijattareeni, pyytäen häntä tuomaan apua autiomaan aaltoihin hukkuvalle. Ja minulla oli aina hänet Auttajanani ja katumukseni Vastaanottajana. Ja niin elin seitsemäntoista vuotta alituisten vaarojen keskellä. Ja siitä lähtien tähän päivään asti Jumalan Äiti on auttanut minua kaikessa ja johdattanut minua kuin kädestä pitäen."

Sosima kysyi: "Onko mahdollista ettet tarvinnut ruokaa etkä vaatteita?"

Nainen vastasi: "Syötyäni leivät, joista puhuin, olen seitsemäntoista vuotta elänyt kasveilla ja kaikella mitä autiomaasta löytyy. Vaatteet, jotka minulla oli kun ylitin Jordanin, repeytyivät ja kuluivat pois. Kärsin suuresti kylmyydestä ja äärimmäisestä kuumuudesta. Toisinaan aurinko poltti minut ja toisina hetkinä vapisin pakkasessa, usein vaivuin maahan ja makasin liikkumatta ja pystymättä hengittämään. Taistelin monia vastoinkäymisiä ja hirvittäviä houkutuksia vastaan. Mutta siitä hetkestä tähän asti Jumalan voima on lukemattomin tavoin suojellut syntistä sieluani ja vaatimatonta ruumistani. Kun vain ajattelen syntejä, joista Herramme on minut vapahtanut, minulla on ehtymätöntä ravintoa pelastuksen toivolle. Minua ravitsee ja vaatettaa Jumalan, kaikkien Herran kaikkivaltias sana. Sillä ihminen ei elä ainoastaan leivästä. Ja heillä, jotka ovat riisuneet yltään synnin rievut, ei ole mitään pakopaikkaa ja he kätkeytyvät kallioiden halkeamiin." (Job 24, Heb. 11:38)

Kuullessaan että nainen puhui sanoja pyhästä kirjasta, Mooseksesta ja Jobista, Sosima kysyi häneltä: "Olet siis lukenut psalmeja ja muita kirjoja?"

Nainen hymyili ja sanoi vanhukselle: "Usko minua, en ole nähnyt ihmiskasvoja sen jälkeen kun ylitin Jordanin, ennen kuin sinut tänään. En ole nähnyt eläintä enkä elävää olentoa autiomaahan tuloni jälkeen. En ole koskaan oppinut kirjoista. En ole koskaan edes kuullut kenenkään lausuvan tai lukevan niitä. Mutta Jumalan sana, joka on elävä ja toimiva, itsessään opettaa ihmiselle tietoa. Ja tämä on kertomukseni loppu. Mutta, kuten pyysin sinua aluksi, niin nytkin anon sinua Jumalan lihaksi tulleen sanan tähden rukoilemaan Herraa minun puolestani, joka olen niin suuri syntinen."

Päättäen näin kertomuksensa nainen kumartui hänen eteensä. Ja kyynelissään vanhus huudahti: "Siunattu olkoon Jumala, joka luo suuren ja ihmeellisen, ylevän ja uskomattoman vailla loppua. Siunattu olkoon Jumala, joka on osoittanut minulle, miten Hän palkitsee ne jotka häntä pelkäävät. Totisesti, oi Herra, sinä et hylkää heitä, jotka sinua etsivät!"

Ja nainen, estäen vanhusta polvistumasta hänen eteensä, sanoi: "Pyydän sinua, pyhä isä, Jeesuksen Kristuksen, meidän Jumalamme ja Vapahtajamme tähden, älä kerro kenellekään mitä olet kuullut, ennen kuin Jumala päästää minut tästä maailmasta. Ja nyt mene rauhassa ja jälleen ensi vuonna näet minut ja minä sinut, jos Jumala varjelee meitä suuressa armossaan. Mutta Jumalan tähden, tee niin kuin pyydän sinulta. Ensi vuonna suuren paaston aikana älä ylitä Jordania, kuten luostarissanne on tapana."

Sosima hämmästyi kuullessaan, että nainen tunsi luostarin säännöt ja pystyi sanomaan vain: "Kunnia Jumalalle, joka suo suuria lahjoja heille, jotka häntä rakastavat."

Nainen jatkoi: "Pysy luostarissa, isä. Ja vaikka haluaisitkin lähteä, et pysty tekemään niin. Ja auringonlaskun aikaan viimeisen aterian pyhänä päivänä laita vähän Kristuksen elämää antavaa ruumista ja verta pyhään astiaan, joka on kyllin arvokas säilyttämään sellaisia Mysteereitä, ja tuo se minulle. Ja odota minua Jordanvirran asutuksen puoleisella rannalla, niin että voin tulla ja nauttia elämää antavista lahjoista. Sillä sen jälkeen, kun kävin ehtoollisella Edelläkävijän temppelissä ennen kuin ylitin Jordanin, en ole tähän päivään mennessä lähestynyt Pyhiä Mysteereitä. Ja kaipaan niitä vastustamattomalla rakkaudella ja ikävällä, ja siksi pyydän ja rukoilen sinua täyttämään toivomukseni, tuo minulle elämää antavat mysteerit samalla hetkellä, jolloin Herramme jakoi opetuslastensa kanssa Pyhän Aterian. Kerro Johannes Apotille luostarissa, jossa asut. Katso itseesi ja veljiisi, sillä on paljon sellaista, mikä on korjattava. Mutta älä sano sitä nyt, vaan silloin kun Jumala ohjaa sinua. Rukoile puolestani!"

Näin sanottuaan nainen katosi autiomaan syvyyksiin. Ja Sosima, langeten polvilleen ja kumartuen maahan, jolla nainen oli seissyt, lähetti Jumalalle kunnian ja kiitoksen. Ja vaellettuaan autiomaan poikki hän palasi luostariin samana päivänä, jona kaikki veljet palasivat.

Koko vuoden ajan hän pysyi vaiti uskaltamatta kertoa kenellekään, mitä oli nähnyt, mutta hän rukoili Jumalaa saadakseen vielä mahdollisuuden nähdä askeetin rakkaat kasvot. Ja kun lopulta tuli Suuren paaston ensimmäinen sunnuntai, kaikki lähtivät autiomaahan tavan mukaan rukoillen ja psalmeja laulaen. Vain Sosima ei voinut lähteä sairauden takia – hän oli kuumeessa. Ja silloin hän muisti, mitä pyhimys oli sanonut hänelle: "Ja vaikka haluaisit lähteä, et pystyisi niin tekemään."

Monta päivää kului ja toivuttuaan lopulta sairaudestaan hän pysyi luostarissa. Ja kun munkit palasivat ja viimeisen aterian päivä valkeni, hän teki niin kuin häntä oli pyydetty; asetettuaan puhtainta ruumista ja verta pieneen maljaan ja laitettuaan viikunoita, taateleita ja vedessä liotettuja linssejä pieneen koriin hän lähti autiomaahan ja tuli Jordanin rannalle ja istui odottamaan pyhimystä. Hän odotti pitkän aikaa ja alkoi sitten epäillä. Sitten hän nosti katseensa kohti taivasta ja alkoi rukoilla: "Salli minun, oi Jumala, nähdä se, minkä olet sallinut minun kerran nähdä. Älä anna minun lähteä tyhjin toimin, syntieni taakasta huolimatta."

Ja sitten toinen ajatus tuli hänen mieleensä: "Ja entä jos hän tulee? Ei ole venettä; miten hän ylittää Jordanin tullakseen minun luokseni, joka olen niin arvoton?"

Kun hän pohti tätä, hän huomasi pyhän naisen ilmestyvän ja seisovan joen toisella rannalla. Sosima nousi ylös iloiten ja ylistäen ja kiittäen Jumalaa. Ja jälleen hänen mieleensä palasi ajatus, ettei nainen voinut ylittää Jordania. Silloin hän näki naisen tekevän ristinmerkin Jordanin vesien ylle (oli kuutamoyö, kuten hän kertoi myöhemmin) ja sitten nainen astui veden päälle ja alkoi kävellä joen pinnalla hänen luokseen. Kun Sosima aikoi heittäytyä maahan, nainen huusi hänelle kävellessään vielä veden päällä: "Mitä teet, isä, sinä olet pappi ja tuot pyhiä lahjoja!"

Sosima totteli häntä ja tultuaan rantaan nainen sanoi vanhukselle: "Siunaa, isä, siunaa minut!"

Sosima vastasi hänelle vavisten, sillä hän oli joutunut mielenhämmennyksen valtaan nähtyään tämän ihmeen: "Totisesti Jumala ei valehdellut luvatessaan että kun puhdistamme itsemme, meistä tulee Hänen kaltaisiaan. Kunnia sinulle, Kristus Jumalamme, jotka olet tämän kautta näyttänyt palvelijallesi, kuinka kaukana olen täydellisyydestä."

Nyt nainen pyysi häntä lausumaan uskontunnustuksen ja Isä meidän. Sosima aloitti ja nainen päätti rukouksen, ja sen ajan tavan mukaan antoi hänelle rauhansuudelman huulille. Nautittuaan pyhän ehtoollisen nainen kohotti kätensä kohti taivasta, huokaisi kyyneleet silmissään ja huudahti: "Anna nyt palvelijasi lähteä rauhassa, oi Herra, sanasi mukaan; sillä silmäni ovat nähneet pelastuksesi."

Sitten hän sanoi vanhukselle: "Suo anteeksi, isä, mutta pyydän sinua täyttämään vielä yhden toiveeni. Mene nyt luostariin ja anna Jumalan armon varjella sinua. Ensi vuonna tule siihen paikkaan, jossa ensin tapasin sinut. Tule Jumalan tähden, sillä näet minut jälleen, koska se on Jumalan tahto."

Sosima sanoi hänelle: "Jospa voisin tästä päivästä lähtien seurata sinua ja nähdä aina pyhät kasvosi. Mutta täytä nyt vanhan miehen ainoa toivomus ja ota vähän ruokaa, jota olen sinulle tuonut."

Ja hän näytti naiselle koria, ja vain koskettaen linssejä sormenpäillään ja poimien kolme jyvää nainen sanoi, että siinä on kylliksi ja että Pyhä henki varjelee ihmissielun puhtautta. Sitten hän sanoi vanhukselle: "Rukoile, Jumalan tähden, rukoile puolestani ja muista minua, kurjaa onnetonta."

Sosima kosketti pyhimyksen jalkoja ja pyysi häntä rukoilemaan kirkon, valtakunnan ja hänen itsensä puolesta, ja antoi kyynelsilmin tämän lähteä, sillä hän ei rohjennut enää pidätellä riippumatonta, ja meni pois huoaten ja suruissaan. Pyhimys teki jälleen ristinmerkin Jordanin ylle, astui veteen ja ylitti joen veden päällä. Vanhus palasi täynnä iloa ja suurta kauhua, syyttäen itseään ettei ollut kysynyt pyhimyksen nimeä. Mutta hän päätti tehdä niin seuraavana vuonna.

Kun taas oli kulunut vuosi, hän palasi autiomaahan. Hän tuli samalle paikalle, mutta ei nähnyt jälkeä kenestäkään. Kohottaen katseensa kohti taivasta hän rukoili: "Näytä minulle, oi Herra, puhdas aarteesi, jonka olet kätkenyt autiomaahan. Näytä minulle, rukoilen sinua, lihaksi tullut enkeli, jonka arvoinen maailma ei ole."

Silloin hän näki joen itäisellä rannalla tuon pyhän naisen makaavan kuolleena, kasvot kääntyneinä itää kohti ja kädet ristittyinä tavan mukaan. Hän kiirehti naisen luokse ja kasteli hänen jalkateränsä kyynelillään, uskaltamatta koskea muualle ruumiiseen.

Hän itki pitkään. Hän luki asiaankuuluvat psalmit ja hautausrukoukset ja ajatteli itsekseen: "Tuleeko minun haudata pyhimyksen ruumis? Vai onko se vastoin hänen toivomustaan?"

Silloin hän näki vainajan pään vieressä hiekkaan piirretyn kirjoituksen: "Isä Sosima, hautaa tähän paikkaan vaatimattoman Marian ruumis. Palauta tomuksi se mikä tomua on ja rukoile Jumalaa puolestani, joka erkanin maailmasta egyptiläisen luvun mukaan Phamenoth-kuussa, roomalaisten laskun mukaan huhtikuussa, ensimmäisenä päivänä, meidän Herramme kärsimyksen yönä, nautittuani pyhän ehtoollisen." [Pyhä Maria kuoli 522 A.D.]

Tämän luettuaan Sosima iloitsi saatuaan selville pyhimyksen nimen. Hän ymmärsi myös, että heti kun Maria oli nauttinut pyhän ehtoollisen Jordanin rannalla, hänet oli tuotu paikkaan jossa hän kuoli. Matkan, johon Sosimalla oli kulunut yli kaksikymmentä päivää, Maria oli ilmeisesti tehnyt tunnissa ja oli heti antanut sielunsa Jumalalle.

Sitten Sosima ajatteli: "On aika tehdä niin kuin hän toivoi. Mutta miten pystyn kaivamaan haudan tyhjin käsin?"

Silloin hän näki lähellä maassa lojuvan puupalasen. Hän poimi sen ja alkoi kaivaa. Mutta maa oli kovaa ja kuivaa, eikä antanut periksi vanhuksen ponnisteluille. Hän väsyi ja läpimärkänä hiestä hän huokaisi sydämensä pohjasta. Kohotettuaan katseensa hän näki ison leijonan seisovan pyhimyksen ruumiin vieressä ja nuolevan hänen jalkojaan. Nähdessään leijonan hän alkoi vavista pelosta, varsinkin kun hän muisti Marian sanat, ettei tämä ollut koskaan nähnyt villipetoja autiomaassa. Mutta turvattuaan itsensä ristinmerkillä hän ajatteli, että maassa makaavan vainajan voima suojelisi häntä ja estäisi mitään pahaa tapahtumasta hänelle. Leijona tuli häntä lähemmäksi ja osoitti ystävällisyyttä kaikille liikkeillään.

Sosima sanoi leijonalle: "Suuri Pyhimys velvoitti minua hautaamaan hänen ruumiinsa. Mutta olen vanha eikä minulla ole voimia kaivaa hautaa, sillä minulla ei ole lapiota ja kestäisi liian kauan käydä se hakemassa. Voisitko tehdä työn kynsilläsi? Sitten voimme laskea maahan pyhimyksen katoavaisen ruumiin."

Hänen vielä puhuessaan leijona alkoi kaivaa etukäpälillään riittävän syvää kuoppaa ruumiin haudaksi.

Vanhus pesi jälleen pyhimyksen jalat kyynelillään ja kutsuen häntä rukoilemaan kaikkien puolesta peitti ruumiin maahan leijonan seisoessa vieressä. Ruumis oli alaston kuten edellisen tapaamisen aikana, sitä peitti vain Sosiman antama repaleinen kaapu, jolla Maria, pois kääntyen, oli onnistunut peittämään osan vartalostaan.

Sitten he erosivat. Leijona lähti kohti autiomaan syvyyksiä kuin lammas ja Sosima palasi luostariin ylistäen ja siunaten Kristusta meidän Herraamme. Ja saavuttuaan luostariin hän kertoi veljille kaiken, ja kaikki hämmästyivät kuullessaan Jumalan ihmeistä. Ja rakkaudella ja pelolla he säilyttivät pyhimyksen muiston.

Apotti Johannes, kuten Pyhä Maria oli aikaisemmin kertonut isä Sosimalle, huomasi useita epäkohtia luostarin toiminnassa ja korjasi ne Jumalan avulla. Isä Sosima kuoli samassa luostarissa, saavutettuaan lähes sadan vuoden iän, ja siirtyi iäiseen elämään. Munkit säilyttivät tämän kertomuksen kirjoittamatta sitä muistiin ja siirsivät sen sukupolvelta toiselle suullisena perinteenä.

Mutta tiedossani ei ole (jatkaa Sofronios), onko kukaan tähän päivään mennessä kirjoittanut sitä muistiin. Minä, heti kun kuulin kertomuksen, kirjoitin sen. Ehkä joku toinen, joka on tuntenut asian paremmin, on jo merkinnyt muistiin pyhimyksen elämän, mutta niin hyvin kuin olen pystynyt, olen kirjannut kaiken, asettaen totuuden kaiken muun edelle. Suokoon Jumala, joka tekee hämmästyttäviä ihmeitä ja antaa runsaita lahjoja niille jotka luottaen kääntyvät Hänen puoleensa, ja palkitsee heidät, jotka etsivät itselleen valaistusta tästä kertomuksesta, jotka kuulevat, lukevat ja haluavat kirjoittaa sen, ja suokoon Hän heille siunatun Marian osan yhdessä kaikkien niiden kanssa, jotka eri aikoina ovat olleet Jumalalle mieluisia hurskailla ajatuksillaan ja teoillaan.

Antakaamme myös kunnia Jumalalle, ikuiselle Valtiaalle, jotta hän soisi meillekin armonsa viimeisen tuomion päivänä Jeesuksen Kristuksen meidän Herramme tähden, jolle kuuluu kaikki ylistys, kunnia, valta ja palvonta yhdessä Ikuisen Isän ja kaikkein pyhimmän ja elämää antavan hengen kanssa, nyt ja ikuisesti ja kautta kaikkien aikojen. Amen.

Tropari, 8. säv.

Sinussa, oi pyhittäjä-äiti Maria, täysin pelastui se, mikä oli Jumalan kuvaksi luotu, sillä sinä otit ristin ja seurasit Kristusta ja teoillasi opetit ylenkatsomaan lihaa, sillä se on katoavainen, ja pitämään huolta sielusta, joka on katoamaton. Sen tähden iloitsee sinun henkesi enkelten joukossa.

Kontakki, 4. säv.

Paeten synnin sumua, ja valaisten sydämesi katumuksen valolla, oi kunniakas, sinä tulit Kristuksen luo, ja uhrasit itsesi Hänelle, Hänen puhtaimman ja synnittömän Äitinsä ollessa esirukoilijanasi. Sinä olet saavuttanut rikkomuksiesi anteeksiannon ja riemuitset aina enkelten kanssa.

Huomautuksia

Pyhän Maria Egyptiläisen tarinan on kirjoittanut muistiin 600-luvulla Pyhä Sofronios, Jerusalemin patriarkka.

Käännöksen lähteenä on käytetty englanninkielistä tekstiä: The Life of our Holy Mother Mary of Egypt
Troparin käännös on saatu valmiina julkaisusta: Ortoweb: Maria Egyptiläisen sunnuntai (pdf)
Kontakin käännös on artikkelista: Ortodoksi.net: Maria Egyptiläinen

Matti Pusa, 2010